Disappointment is a sort of bankruptcy -the bankruptcy of a soul that expends too much in hope and expectation.

15 Syy 2010 8 kommenttia

Kirjoittanut GoblinQueen Kategoria(t): Uncategorized Avainsanat: clomifen, Lapsettomuus, pelko, pettymys, suru

I would tell you about the things
They put me through
The pain I’ve been subjected to
But the Lord himself would blush
The countless feasts laid at my feet
Forbidden fruits for me to eat
But I think your pulse would start to rush

Now I’m not looking for absolution
Forgiveness for the things I do
But before you come to any conclusions
Try walking in my shoes
Try walking in my shoes

You’ll stumble in my footsteps
Keep the same appointments I kept
If you try walking in my shoes
If you try walking in my shoes

Morality would frown upon
Decency look down upon
The scapegoat fate’s made of me
But I promise now, my judge and jurors
My intentions couldn’t have been purer
My case is easy to see

I’m not looking for a clearer conscience
Peace of mind after what I’ve been through
And before we talk of any repentance
Try walking in my shoes
Try walking in my shoes

You’ll stumble in my footsteps
Keep the same appointments I kept
If you try walking in my shoes
If you try walking in my shoes
Try walking in my shoes

Now I’m not looking for absolution
Forgiveness for the things I do
But before you come to any conclusions
Try walking in my shoes
Try walking in my shoes

Itsesäälin aallokosta päivää.

Kolmas clomikierto on edennyt kp20. Ei ovulaatiota.

Annostus 100mg/pvä ei siis ilmeisesti enää tuota tulosta. Tokihan tässä voi vielä pari päivää toivoa ja rakennella pilvilinnoja, mutta en jaksa. Tilannetta ovat piristäneet muut iloiset tapahtumat, kuten esimerkiksi molempien tietokoneiden hajoaminen. Nyt näpyttelen tätä tekstiä uudella kannettavalla joka teki tietenkin melkoisen loven rahavarastoihin (ihan kuin sitä olisi varastokaupalla, heh). Toinen surunaihe on se, että asuinalueestamme on kasvamassa jonkin sortin juppiparatiisi. Rakastan eniten tässä seudussa peltoja ja metsiä. Nyt viime kuukausien ja viikkojen aikana niitä on laitettu oikein urakalla matalaksi ja uusia taloja syntyy kuin sieniä sateella. Kävin (tai ainakin yritin) pari päivää sitten metsälenkillä koiramme kanssa ja metsäpolun alkuun päästyäni meinasin pillahtaa itkuun. Pitkälle metsään on traktoreilla raivattu tien paikka, puut on revitty irti. Ihmiset haluavat muuttaa tänne juuri ympäristön vuoksi ja rakentamalla tuhoavat sen. Erittäin fiksua?

Myös keskustelupalstat ovat saaneet aikaan verenpaineen nousua. Voi sitä yrityksen aloittavien ylimielisyyttä ja vaaleanpunaista elämää.  Useammasta keskustelusta olen mm. bongannut pohdintoja siitä, mitä sitten tekee, jos se bestis ei vaikka tulekaan raskaaksi yhtä aikaa, eli ensimmäisestä yrityskerrasta niin vähänkö on mälsää. Ja mitä jos sillä vaikka onkin sitä  !lapsettomuutta!. Omalle kohdalle kun se ei tietenkään koskaan osu. Myös itsevarmat lausunnot siitä, että kunhan vaan pannaan niin maan perkeleesti tässä ekassa kierrossa niin totta kai meikäläinen tulee raskaaksi, mä kun en ole niin kuin ne jotkut, joilla ei heti tärppää. Se kun ei vaan aina mene niin,  ystävä hyvä. Usein samat henkilöt osaavat aina jossain välissä mainita miten lapsettomat ovat nuivaa sakkia jotka vievät ilon muidenkin elämästä. Olen todella pahoillani jos ongelmani sumentavat vaaleanpunaiset lasisi.

Myös fibromyalgia-keskusteluissa tuli kylmää vettä niskaan. Nuori nainen jolla oli  fibromyalgia, pohti vauvakuumettaan. Vastaukseksi hän sai mm. “en voisi kuvitellakaan, että joku joka on saanut diagnoosin edes harkitsee lasten saamista! Kuinka itsekästä!”, “jos fibromyalgiaa sairastava saa lapsen, tulee tuo lapsi varmasti tarvitsemaan terapiaa aikuisena, koska hänellä on ollut niin kamala lapsuus.” Ai jahas. Eikö näillä lapsilla siis ole isää ollenkaan? Äidin pitää olla aina jaksava superäiti joka hoitaa lapset ja kodin? Olen pahoillani puolestanne. Minulla on onneksi ihana mies, jonka kanssa haluamme yhdessä perheen, lapsi ei siis olisi meille mikään “sairaan äidin oma projekti”. Outoa, että minä olen pärjännyt ilman terapiaa, vaikka äitini oli kahden lapsen yksinhuoltaja, joka kävi töissä ja jolla oli fibromyalgian lisäksi liuta muita sairauksia. Onpa kumma.

Lisäksi minua hieman ärsyttää ihmiset, jotka kommentoivat (muualla), että harmi kun et ole hetkeen kirjoittanut blogiisi. No ehkä jos jättäisitte sitten joskus jotain kommentin tynkää, jotta tietäisin että edes käytte lukemassa, saattaisin olla innostuneempi kirjoittamaan tänne useammin.

Tällä hetkellä siis kaikki mättää ja lujaa.

Olemme suunnitelleet lähtevämme käymään Ruotsissa hääpäivänä, mutta saas nähdä onnistuuko se reissu. Sitä rahaa kun voisi tosiaan olla enemmänkin. Ja minua todella pelottaa se, että clomit ovat menettäneet tehonsa ainakin tällä annostuksella. Juuri kun olin helpottunut siitä, että ainakin muutamaksi kuukaudeksi on selvä suunnitelma: ainakin seuraavat 3 kuukautta clomeja annoksella 100mg/pvä, ellen ole jo sitä ennen raskaana. Nyt sitten on taas ilmeisesti edessä ultrat ja ahdistus siitä auttaako lääkkeet enää ollenkaan. Minä en vain jaksa.